Runoraati-kuvauksissa Rauman Lapissa, naapurin pellolla. Esitys Yle TV2:ssa ja Yleareenassa alk. 23.4.2020.
Kuva: Miikka Lappalainen
Olen ajatellu täsä erikoiskevääs semmost vanha läntist sanontta ko: "Makka niinko Ruana raato". Kuuleman mukka Ruanan kyläs (niit o mont, ei ol varmuut misä) ruvetti vartoma mailmanloppu. Mentti valmiks jo maaha makkama, et ollaan siin sit hollil ko se tule. (Jonku selvitykse mukka ruanaraato tarkottais kalapyyrykses makkava vanha kala, mut mitä jännityst semmoses selitykses o?)
Jotenki samansorttisis Ruananraato-tunnelmis täsä olen ja laiha lohtu o siit, et nii on koko muu maapalloki. Kirjailijana elämä on kyl nyy muutoksen keväänä ollu mones kohta niinko enne: olen enimmäkses ittekseni, suunnittelen päivä- ja puuhajärjestykset oman pääni mukka, luven, kirjotan ja maalaan. Päivän päätehtävänä o olla vajomat syävereihi ja pittä lähipiiriläissiki hyväl pääl. Elannon suhte o aika lail ontto. Runokeikkakalenter o näil näkymi elokuuhu saak vitivalkone - peruuntus yks tärkiä keikkasatsi keväält, siirtys yks kirja ja muutamainen kiva esiintymine suvemmalt. Tärkiä ja tärkiä... Tärkeys on tiätty suhteellist. Tärkeint olis yhteiskuntarauha, elos pysymine ja sen uure, erilaisen tulevaisuuren kans toimeen tulemine.
Kulttuurialal on kumminki miälenkiintoset hetket meneilläs. Ihmisil - lukijoil, kuulijoil, kattojil, on kova kulttuurinnälkä. On tarvet viihtymisel, kauniin kattomisel, huumoril, arkiasioitte unhottamisel, elämän ymmärtämisel, isompien kuvioitten hahmottelemisel, alitajunnan pualeen kääntymisel - taire ja viihre on tämän alan parhai tohtorei. Ne on korkias kurssis ja ihmiste syrämis. On kohottava olla osa sitä joukko, mikä koitta pittä miälalat valosana - synkeys ja apeus ei auta kettä. Ratkastava seikka o se, et tämä rakastettu kulttuuriala on toimeentulollisest täl hetkel syväs suas. Virtuaalikeikat, facetime-esiintymiset, IG-tv:t ja monelaiset etäkeikkasovellukset o mahrollistanu kyl sen, et yleisön ette pääse esiintymä - mut ansaintalokiikka viäl ontu. Eli se, et mil taval hyäty olis molemminpualine. Kuulijal korvan ja silmän ilo, artistil vastine kans. Vitsa sulle, palkka mulle, sanos virpojaki eikä vitsa sulle, palkka sulle.
Mul ei ol omat tekniset tairot ajan tasal ja olen ajatellu niit ruveta hiuka eres kehittämä. En tahro, mut mun täyty. Sit ko niit hiukan paremi opin, voissin tutki, et mikä olis paras tapa tehrä virtuaalirunokeikka nii, et sin vois laitta lipui myyntti jolla ystävällisel hinnal. Olisko alkku vaik 5 euron lippu sopivaine? Mitä miält? Täytyis tiätty löytä semmone sovellus, misä sekä runokeikan kattomine et siit maksamine olis helppo. Nii ja kosk olen maalannukki, mitä jos mun ihmiseni meniski kattoma niit teoksi virtuaalisse näyttely? Aika pal tartten viäl oppimist ennen ko se o selvä...
Semmostaki on ollu näil virtuaalikeikoil, et saa omantunnon mukka maksa jonku summa. Kyselin yhren orkesterinjohtajalt tämmösest vapaaehtosmaksukeikast, et kui o menny. Heijä yhtye soitti netis pualentoist tunnin keikan, mitä enimmilläs seuras 70 000 ihmist. Kaikkias lippukassaan oli kertyny 2000 euro, mikä jaettiin solistin, soittajien, teknikoitten ja tilavuakraajan keske. Iha näi humanistin matikal voi laske, et soittajie lapset ei saanu sinä viikoloppun uussi kenkki... Tämä ei ol yksiomasest kulttuurin tekijöitte murhe - meijän kaikkien täyty täsä ajas olla yhteisvastuullissi ja tehrä ratkasui, mitkä kannattele säilytettäväks toivottavi ilmiöi. Esimerkiks kotomaist musiikki, kirjallisuut, käsityäläisyyt, museoi taik kuvatairet.
Muutamei hyvi puali ankeurest ja ajottaisest ahristuksest hualimat kevät on tuanu. Ikinä en ol näin pal ihmisil soitellu, vanha-aikkassi Ei-mul-ol-mittä-asia-puhelui. Helpost kakskin tuntti olen joittenkin kans pulissu, vaikkei alunperi ollu erikoist sanomistaka. Mää en ol nykyihmine sitä vertta, et ossaissin laitta videopuhelut pyärimä. Mää kuvittelen, milt ihmine siäl luurin toises pääs näyttä. Muutaki sulost hualenpitämist ja ylimääräst hemmottelemist olen ihmisis nähny.
Ko olen jutellu artistien ja joittenki taustatoimijoittenki kans (ääniteknikot, roudarit, valoihmiset) täst Koronan kuivattamast ajast, olen ollu yllättyny siit, kui helpottunei he isolt osaltas on. Vaik huali paina sen kannalt, et mist mukulil leipä ja vuakraisännäl ropo, on tämä kaiken nollaus ollu monel helpotuski. Viime vuaskymmenen jatkuvast kiihtyvä vauhti, oman napas ympärs pyärivä karuselli, somen jokahetkine päivitysvaatimus, näkyvyystaistelu o viäny voimi, iloi ja ihmissuhteitaki. Nyy o niitte aik - vaik sit matkankin pääst. Sit ko joskus tullaan takasi johonki päiväjärjestykse, voitais katto, et meno ei yltyis entiselles. Se oli liikka, oli se.
Hyvi kirjallissi uutissi kans: Ylen Runoraati o elvytetty! Mult tilatti sihe runo kans ja sen voi nährä YleTV2 Olohuanees 23.4. ja myähemmi vissii Yle Areenas. Filmi kuvattiiin tääl meijän Rauman Lapis, naapurin pelloil. Tost linkist runot pääse lukema ja äänestämä oma suasikkias: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/04/17/legendaarinen-runoraati-tulee-taas-aanesta-suosikkirunosi-ja-osallistu-raatiin
Lisäks o alkamas Lukuviikko, 21.-26.4.2020, mikä liahutta ilosena sitä lippu, et kirjan lukemine o ihana homma.
Kaikesortin kampanjointti o siäl: www.lukuviikko.fi Ittekki ajattelin, et voissin kanavissani jopa jokasena päivänä lukemisen pualest heittä serpentiini ilma (maatuvaist, kasvifäreil värjätty). Niit mun somekanavi voi (iha ilmatteks...) silmäillä fb:s, Heli Laaksonen - runoilijan lukijakunta ja Instagramis: #runoilijahelilaaksonen
Somes voi hyväs lykys tavata vaik mun yllätyksenä tulleet vävyni (mul ei ol mukuli, ni sen takia luulis, et ei ol vävyjäkä, mut mul on kaks), jouluvävyt Paki ja Eki. En ihan täsmälles muist, mist ne meil tuli joskus 2018, mut niitten päivityksist rupes yleisö niin kovin tykkämä ja ittekki heijä suurest järjettömyyrest tykkään nii, et sillon tällön päästän jouluvävyt huumoroima, kevällääki. Somen pual laitin heijät esimerkiks Hawajil käymä.
"Erikoise samanäköselt tämä Tyyni valtmeri näyttä ko Itämeriki."
"Hei neiti, eik toi teijä lei ol hiuka liian piukka?"
(Hawajil ei Paki&Eki kylläkän päässy, ni et he menivä Yyteri, mikä ol iha hiano seki. Ja ko Eki ol ens hualissas, et mitä käy, jos joku tule sanoma, et ei tän mittä leiriytymä saa tulla, käski Paki kyssy silt, et puhuk hän ussenki pukimuatosil kynttilöil.)
Mää sit ole ilone siit, et osa mun yleisöstäni o yht mukulmaissi ko mää ittekki ja voiva vaik kynttiläl hihittä!
Kevään kivoihin kuulu se, et Aurinko. Porkkana. Vesi. -runokokoelma pääs Suomen kirjataiteen komitean Vuoden kaunein kirja -listal. Emmi Kyytsösen tekemä päälline o siäl Onnistunein kansi -sarjas. Sama miält! Hiano! Sit ko mailm on taas auk, teokset lähte kiärtämä erilaisis messuis ja näyttelyis, Suames ja Euroopassaki.
Kattoka nyy! Emmi Kyytsösen graafikoima kansi. www.karppidesign.fi
Se kevään keltasin päiv, Kirjan ja ruusun päivä 23.4. juhlitaan kans tuannempana (Mahta muute tuannempana olla tunkost, ko kaik nyy siirrety hakeva siäl istumapaikka).
VIÄL:
Mun uus kirja, mikä läks helmikuus painokoneissi, on painettuna mut panttivankina siäl jossain kirjapainon uumenis... Se on tilauskirja, mist mun on lupa sanno vaa, et hauska o... Se olis ollu kevään teos, mut nyy sekä mun et lukijoitten täyty vaa varrota. VOI HUAKAUS! Viäl se nährä ja lueta! Elävänä!
Täsä haaveilen kevääst Rauman Lapis hyljätys, somas mettäautos (ei mun omassani). Kuva: Suvi Elo
Mut: emme hellitä! Hyväntuuline, järkevä ja varovaine meinink, sitä koitan itte pittä yl. Ja lukke kirjoi, niit ihani pakopaikkoi, pehmussi petei, hymykuappie syventäji, miälen mylläji. Lukke enemmän ko ikinä enne. Suasitan! Tulkka äkki terveiks takas, jos sairastutteki.
Iloi! Runoi! Keväi!
Heli